Ensimmäinen luku

Miltei kolmekymmentä yhteistä vuotta, ja nyt hän, elämänkumppani makaa puhumattomana vuoteessaan, samassa vuoteessa, jonka hän, Jooseppi on nikkaroinut heidän muuttaessaan tähän pirttiin.
Huoli, tuska ja syytökset ovat vajonneet takaisin synnyinsijoilleen. Jooseppi ei tunne surua, ei kaipaustakaan. Kylmänkalsea välinpitämättömyyden tuuli kulkee hänen sielunmaisemansa halki ja hän tuntee haluavansa pysähtyä tähän, ei mennä tästä pitemmälle; ei katsoa taaksepäin, ei myöskään kulkeutua eteenpäin; jäädä tähän Tiltan kanssa katsomaan kuinka kevät tekee tuloaan.
Tiltalla ei aikojen alussa ollut aavistustakaan, että matka veisi hänet Ruotsin, Saksan, Ranskan ja Espanjan kautta näille raukoille rajoille.
Hänelle oli sanottu että on vaikea tulla takaisin suuresta maailmasta, pieniin oloihin joissa "kaikki tuntee ja tietää kaikki", ja että täällä vallitseva hiljaisuus masentaa. Ehkä hänen ei tarvitse ajatella.
Hän olisi täyttänyt kesällä 63 vuotta ja olisi tullut joka päivä vanhemmaksi. Hän oli pelännyt ajatella mitä tapahtuisi kun hän täyttäisi 70, mikäli hän eläisi niin kauan. Ehkä hänen ei tarvitsisi juhlia niitä tasasia kymmeniä. Hänellä oli vastenmielistä kuvitella. Hän ei tahtonut sitä.
Jooseppi istuu kämppänsä edustalla penkillä. Maisema on auki joellepäin ja hän seuraa kentän takaa lähestyvän kuukkelin liikkeitä.
Hänen ajatuksensa harhailivat ilman päämäärää. Aurinko laski. Hänessä oli viime aikoina alkanut elää eräänlainen omituinen tuska. Siinä ei ollut mitään erikoisen pistävää, polttavaa, mutta siitä huokui jotain alinomaista, elinkautista, se aavistutti loppumattomia, tuon kylmän, turruttavan tuskan vallassa elettäviä vuosia, aavistutti elinkautista "jalanlevyisellä kuilutasanteella" seisomista. Iltahetkenä tämä tunne alkoi häntä kiduttaa vielä enemmän.
"Ja tällaisine tyhmine, puhtaasti ruumiillisine raihnauksineen, jotka riippuvat aurinlaskuista ja muista sellaisista, ihmisen on pidätyttävä tekemästä tyhmyyksiä!"
Oliko hän lopullisesti menettänyt järkensä. Voitte arvata, kuinka se vaikutti...
Niin hän taas joutui epätoivoon, kirosi yskäänsä, jopa pyyhkäisi kyynelenkin karhealta poskeltansa. Hän rukoili lakkaamatta voidakseen kelata elämäänsä jonkin matkaa taaksepäin ja laittaa siitä eteenpäin uusiksi. Mutta luonto oli taipumaton.
Seuraavat päivät kuluivat Joosepin istuessa piisin ääressä, milloin hän ei maannut petillä tai istuskellut syömässä jotakin käsillä olevaa kuin henkensä pitimiksi. Hän vietti toista viikkoa kämpästä hakien lohtua tulesta, löytääkseen sytykettä seuraavaan siirtoon. Tyhjyys hänen sisällään uhkasi hyytää hänet liikkumattomaksi, ja hän tavoitteli arjen toimintoja, joita oli tehnyt ennen Tiltan kuolemaa ja oikeastaan koko ikänsä. Hän halaji sanaa, ajatusta tai mielikuvaa, joka avaisi umpikujan ja toisi hänet takaisin elämän puolelle.

- Tuleeko näin jatkumaan loppuun saakka? Onko elämä nyt eletty? Mikä voisi enää sen muuttaa? Hän kohdisti kysymyksensä ympäröivälle lakeudelle.
Puuskainen Pohjois-Lapin kairan huhtikuun luoteistuuli ei jättänyt häntä rauhaan vaan pyrki ylivoimallaan lannistamaan hänen talvisen mielenrauhansa. Hän ei voinut näkymätöntä hiipijää vastaan taistella. Nyt hän ei jaksanut repäistä itseänsä irti Tiltan kuoleman vankeudesta. Hän ei jaksa kerätä voimia kulkeakseen yksinäisenä ja rauhattomana sutena, kuten niin monena keväänä aikaisemmin. Tuisku lennättää lunta pitkin kenttää, peittää auringon ja ravistaa puita. Raivoava luonto ulkona tuo hänelle hivenen helpotusta ahdingossa.
Mutta eihän Tilta voi tuohonkaan jäädä, hän ajattelee ja hakee taittomitan käsiinsä. Hän mittaa Tiltan pituuden ja leveyden. Aitan alla hänellä on sen verran lautoja, että ne riittävät arkkuun. Hän kantaa laudat, sahan, vasaran ja naulat pirttiin. Sulakoot siinä, hän ajattelee ja istahtaa jälleen tulelle piisin eteen.
Jooseppi levittää laudat ja työkalut pirtin lattialle ja ryhtyy nikkaroimaan arkkua. Hän sahaa ja liittää laudat nauloilla toisiinsa ja raahaa arkun Tiltan vuoteen viereen. Laittaa Tiltan sinne ja raahaa arkun ulos kentälle.
Työskennellessään hän ei tunne mitään; ei ikävää, ei tuskaa, ei ahdistustakaan, toimii vain konemaisesti kuin arkku olisi mikä objekti tahansa. Hän on noussut lamastaan ja saanut toimivan puolensa takaisin, mutta hänen tunteva herkempi puolensa on painunut mielen pohjan syvyyksiin kuin mereen uponnut Estonia-laiva 1994 matkustajineen.
Jooseppi palaa vielä takaisin pirttiin, pukee pusakan ylleen, lakin päähänsä ja menee pihan poikki navettaan. Hän avaa lehmistä tyhjänä seisovan navetan oven, astuu sisään, tarttuu nurkassa seisovaan ahkioon, nostaa sen ulos ja vetää kentän poikki arkun viereen, nostaa arkun ahkioon ja sitoo hihnalla kiinni.
Seuraavana aamuna Jooseppi porohärkineen ja ahkioineen ajaa maiseman halki. Ahkion perään on kytketty pienempi tumma ajohärkä, jonka vetämässä ahkiossa on Tiltan arkku.
Välillä mennään Luttojoen jäätä pitkin, välillä nousten joen törmälle ja jänkiä pitkin Kattajärvelle, lähimpään naapuriin kolmen peninkulman päähän.
Kattajärvellä Jooseppi pyytää, että jos Niiles veisi Tiltan ruumiin Ivalon kirkkoherranvirastoon ja lupaa palkkioksi valkean vetoporonsa. Niiles suostui.
Ihmetyksellä täytyy todeta, että aivan uskomattomalla tavalla hän oli selvinnyt ja saanut elämästä kiinni.
Tilta pääsi nyt ikuiseen lepoon ja rauhaan, mutta mitä hänestä, Joosepista tulee? Mitä elämällä on hänelle vielä tarjolla? Ja suuri yksinäisyys! Miten hän sen kanssa tulee toimeen?
Aamuhämärissä hyvin nukutun yön jälkeen siirretään Tiltan ruumis Niileksen ahkioon. Hörpitään aamukahvi ja Jooseppi lähtee ajamaan takaisin mökilleen. Tumma ajohärkä kulkee raskaasti ja haluttomasti eteenpäin kaksi ahkiota perässään. Ajohärkä seuraa tulojälkeä.

Niiles jää Hurun kentälle seuraamaan Joosepin lähtöä. Kun tämä häviää metsään järven toiselle puolelle hän kääntyy katsomaan vastakkaiseen suuntaan. Ivaloon on vajaa puolikolmatta peninkulmaa. Hän ei haikaile eikä tunteile vaan toimii, valjastaa Joosepin valkon, joka nyt on hänen omaisuuttaan, Hurulta lainatun ahkion eteen, ajaa itse sillä ja kytkee oman poronsa ahkioineen perään. Siinä on arkku ja Tiltan ruumis. Niiles ohjaa raitoaan Akujärvelle Aukustin paikkaan.
Sinne hän päättää pysähtyä kahville ennen perillemenoa ja sitoo molemmat ajoporonsa kentän puihin. Hän kävelee reteesti kentän yli; onhan hänellä enää vain puoli peninkulmaa ajettavanaan ja tärkeä viesti talon väelle. Taloon on saapunut toinenkin kulkija. Entinen rajavartija Aimo Turunen on edellisenä iltana saapunut hiihtäen taloon ja jäänyt yöksi. Sisään astuessaan Niiles häkeltyy entistä virkamiestä, sillä valtion virkamies herättää aina pelkoa, kunnioitusta ja huonon omantunnon kairan eläjässä. Ei voi koskaan tietää missä asiassa tämä on liikkeellä. Niiles huomaa pian Aimon tutuksi mieheksi, tervehtii ja istahtaa uunin viereiselle penkille.

- Pari viikkoa sitten Aimokin toi samannäköisen lastin. Ruumistako sinäkin kuljetat? Aukusti kysyy katsoen ikkunasta ulos pihalle ahkiossa olevaa puuarkkua.
- Joosepin Tilta-vainaa siinä lepää, Niiles vastaa lyhyesti kuin ohimennen, jotta ei paljastaisi tärkeyttään.
- Ja Joosepin valkolla ajat! Onko Raja-Joosepissa puhjennut rutto, kun vasta tuotiin Paavokin sieltä takatyvisenä?

Asiaa ei setvitä sen pitemmälle, vaan hiljaisuuden vallitessa jokainen miettii omiansa ja rakentaa itselleen kuvan tapahtumasta ja siitäkin miksi Niiles kuljettaa Tiltan ruumista hautuumaalle. Aimo rikkoo hiljaisuuden.

- Saatan minä lähteä kaveriksi kirkkoherranvirastoon. Tunnen paikat, kun vasta vein Lehtisen Paavon ruumiin hautuumaalle. Tuo kirkkoherra Tuomo Itkonen siunasi silloin välittömästi vainajan. Loimme haudan umpeen Aukustin kanssa.

Kirkkoherra selvittää paperit ja kehottaa miehiä viemään arkun ruumisvajaan Ivalojoen törmälle. Hän lupaa lähipäivinä käydä siunaamassa vainajan haudan lepoon. Niin Tilta siunataan ja haudataan Paavon viereen Ivalon kirkkomaalle, sen keskialueelle tiestä laskien toiseen riviin.

Joosepin rakennuskanta oli täydellinen. Siihen kuului maahankaivettu asuinrakennus, ja lähes valmis uusi hirsinen asuinrakennus, navetta, lampola, heinälato, maakellari, kaivo, aitta ja niliaitta sekä pihalla oleva leivinuuni ja kipakka savusauna.
Jooseppi vanheni ja väkevän miehen ote ympäristöstään heltisi hitaasti. Niinpä hän tilasi kotipuolestaan itselleen työmieheksi veljenpoikansa Paavo Lehtisen. Paavo teki Joosepille töitä vuodenpäivät kunnes rakenti itselleen mökin Luton toiselle puolen miltei Joosepin mökin kohdalle. Jotakin kahnausta Paavon ja sedän välillä oli, mutta Paavon kuolema oli arvoitus.

Olisiko Joosepilla vielä voimia aloittaa jotain uutta ja tuntematonta. Jaksaisiko hän vielä kuvitella tulevaisuuden maiseman silmiensä eteen. Hän oli tottunut siihen, että kukin kulki omia teitään keneltäkään neuvoja kysymättä tai niitä vastaanottamatta.

Jooseppi oli pysynyt kotipitäjässään Parkanon Kuivasjärvellä äidin kuolemaan saakka 1903, minkä jälkeen isä oli 1906 nainut melkein Joosepin ikäisen naisen. Jooseppi lähti Lapista etsimään kosmisen maailman harmoniaa, jonka maailman hän tunsi kotipuolessaan kadottaneen.

Jooseppi lähti kotoa heti kun kynnelle kykeni. Hän tunsi elämän sinen ja mustan arjen; ei tarvittu isompia tunnustuksia. Tulevaisuus oli nyt hänen. Lopulta hän päätyi Luttojoen törmälle Tiltansa kanssa. Vakka oli löytänyt kantensa.

Tässä maisemassa Jooseppi oli oma itsensä. Luton rannoilla ja vesillä hän tunsi olevansa kuin helmi simpukassaan.

Jos Tilta ja Jooseppi ovat lähteneet pakomatkalle, niin nyt he ovat kaiken pahan vaikutusvallan ulottumattomissa. Siltä heistä ainakin tuntuu.
Pohjoiseen siirtyvä ihminen pakenee aina jotakin; useimmiten köyhyyttä, maalikylien ja kaupunkien vangitsevaa ja kontrolloivaa silmää tai omaa sisäistä ahdistajaansa. Pohjoiset kairat lakaisevat sellaiset pahat henget pois tarjoamalla niiden tilalle toimeentuloa, tilaa ja suvaitsevaisuutta, mutta myös armotonta ankaruutta luonnon herruutta tavoittelevalle.

Viisikymppinen mies tuntee jo voimiensa vähenevän ja kaipaa elämäntyönsä jatkajaa tai ainakin auttajaa. He olivat Tiltan kanssa aikaansaaneet paikan keskelle erämaata, joka elättää ja elättää heitä hyvinkin. Onko nyt vanhenemisen myötä alamäki edessä, he kysyivät toisiltaan. Ei ole poikaa eikä vävyä, jolle Jooseppi olisi välittänyt erätaitonsa ja vuosien varrella kertyneen elämänkokemuksensa.
Näissä tunnelmissa Joosepin ajatukset suuntautuivat kotiseutuun ja siellä eläviin sukulaisiin. Lähdettyään Parkanosta lähes kaksikymmentä vuotta sitten Jooseppi ei ollut antanut kuulua itsestään, mutta jokin vuosi Suomen itsenäistyttyä oli parkanolainen Viljami Kalliokoski niminen asevelvollinen palvellut rajavartiostossa ja käynyt Raja-Joosepissa. Hänelle Jooseppi oli kertonut oloistaan. Jooseppi oli pojan mukana lähettänyt terveiset kotipuoleen ja Viljamin matkassa olivat terveiset ja huhut kantautuneet kotikylään.

Nyt Jooseppi tunsi tarvetta ottaa yhteyttä Verneri-veljeensä, jonka tiesi elävän Parkanossa. Hän halusi tiedustella olisiko Vernerillä poikaa, joka olisi halukas siirtymään Lutontörmälle, ensin Joosepin rengiksi ja myöhemmin työn jatkajaksi. Vastauskirjeeseen tuli pian ja jo samana keväänä vielä lumikelien aikana Paavo Lehtinen niminen veljenpoika saapui Lutontörmälle.
Paavo oli riuska mies alle kolmenkymmenen ja uhkui halua käyttää voimiaan työntekoon ja vaurastumiseen. Jooseppi tunsi sukunsa piirteet Paavon ulkonäöstä ja aavisti oman luonteensa kytevän Paavossakin. Hän oli tyytyväinen Paavon tuloon kaveriksi erämaahan. Tiltasta Paavo oli armonlahja lapsettomalle naiselle. Hän täytti tyhjänä ammottaneen paikan. Paavon tulo oli odotettu ja kaivattu, ja hänen saapumistaan juhlittiin kuin tuhlaajapojan paluuta.
Jooseppi kuulee nyt kotikonnuille kantautuneet tiedot; siellä kerrotaan että Jooseppi on lappalaisten porokuningas, että hänellä on kultaa ja helmiä kätkössä kotikenttänsä jokaisen kiven alla ja että hän on taikauskoisten kolttien palvottu shamaani. Paavo kertoo Joosepille heti ensimmäisenä iltana pontikkahumalan ja hyvän vastaanottotunnelman innostamana, että hän oli kotipuolessa huomannut kuinka hän kaipasi toisenlaista elämää ja oli elämän ankarien opetusten vaikutuksesta pakottanut itsensä lähtemään.
- Mainiota, erinomaista ... minä olen oikein iloinen, sanoi Jooseppi. Sinä et ala haikaileen etkä tule katumapäälle, siitä voit olla varma, teet hommasi täällä, ja sitten pitääkin kohtalo sinusta huolen. Kun olet muuttanut tänne, niin kaikki on muuttunut. Tärkeintä on elämänmuutos, kaikki muu onkin sitten toistarvoista.
Jooseppi, joka ei tarkkaan tiennyt kuinka Joosepin tulisi käymään, hylkäsi liiaksi sitovat puheet ja antoi nuorenmiehen itse valita tiensä.
Paavo on sukunsa toinen joka on löytänyt itsestään voimaa oman elämänsä muuttamiseen, siinä kaikki.
Miksi sitten tarina yhä kiehtoo meitä? Miksi emme pysty irrottautumaan tarinasta aikakaudelta joka jo kauan sitten on eletty?
Taiteilija kykenee löytämään suurta pienestä, arkisesta ja huomaamattomasta, ja hän kykenee muuttamaan suuren pieneksi, valheelliseksi. Kysymys ei ole lahjakkuuden määrästä vaan taiteen lakien noudattamisesta, taiteellisesta totuudesta. Rembrandt maalasi vähäpätöisten tukkukauppiaitten muotokuvia. Elettiin maailmansotien välistä aikaa; siihen verraten voidaan aikakautta sanoa arkiseksi. Väärinkäsitysten välttämiseksi toistan: taiteilija kykenee antamaan kastehelmelle meren syvyyden, mistä ei seuraa että kastehelmi on merta syvempi.

Pian kuitenkin Paavo kyllästyi arkiseen aherrukseen ja lakkasi tekemästä työtä. Jooseppi sanoi, että ei tästä mitään tule, että tekisit vaikka puusta nauloja. Siitä Paavo sai kimmokkeen ja elämänhalu palasi.

Joosepilta katosi kultakello. Hän oli alkanut epäillä Paavon rehellisyyttä. Jooseppi oli esitellyt heti ensimmäisenä ilta kultaista kelloaan pontikkahumalan ja hyvän vastaanottotunnelman innostamana. Hän kertoi myös kellonsa tarinan. Kuinka yksi kullankaivaja Lemmenjoella oli kuollut ja Jooseppi oli sattunut tietämään sen kätköpaikan. Jooseppi oli ajanut taksilla Rovaniemelle ja ostanut sieltä kellon.
Mutta nyt kellon katoaminen oli saanut aikaan särön vanhan ja nuoren miehen väleihin tuoden mukanaan pettymyksen maun.
Naapurin Heikki on muuttanut Lounajärvelle. Paavo valtaa Heikin kämpän itselleen. Joosepin opastuksella hän oppii nopeasti pohjosen elintavat, riistanpyynnin ja poronhoidon taidot. Sitä vartenhan hän on tullutkin, ja rikastumaan. Ei hänellä ollut tarkoitus koko elämäänstä täällä huhkia. Omaksuttuaan Joosepin tiedot ja taidot hän haluaa irtaantua riippuvuudesta tähän ja kaipaa itsenäistä elämää. Mitä enemmän aikaa kuluu sitä suuremmaksi Paavon epäily kasvaa. Jooseppi on tullut siihen lopputulokseen, että Paavo on epärehellinen ja Paavosta Jooseppi ei maksa hänelle riittävästi palkkaa. Kahden eri ikäpolven erilainen näkemys aiheuttaa heidän välilleen syvän ylitsepääsemättömän kuilun. Korjatakseen tulehtuneita välejään he sopivat että omaa elämää hinkuva Paavo rakentaa itselleen mökin joen vastakkaiselle rannalle. Hän pystyttää sen aivan Raja-Jooseppia vastapäätä korkean vaaran rinteelle. Täältä käsin hän alkaa kerätä itselleen poroeloa, leikkaa oman merkkinsä vasojen korviin. Niin Paavolla on jo vuoden päästä Lutolle tultuaan oma paikka, oma tokka ja muut vaurastumisen merkit.
Jooseppia kalvaa tunne, että Paavo on pettänyt häntä; kähveltänyt jossain vaiheessa hänen kultakellonsa.

- Sinäkö se kultakelloni olet pöllinyt? Joonas tiuskii.
- Minäkö?
- Sinä?
- Saatana, en ole mitään kultakelloasi ottanut.

Ristiriidasta huolimatta jatketaan yhdessä, ja Paavo hoitaa vaatimien vasomiset ja vasojen merkkaamiset, turkiksia myytäväksikin. He käyvät toistensa luona asioita toimittamassa, mutta kylmät välit eivät myötäile antamaan tilaa hyvälle tahdolle ja ystävyydelle. Neljässä vuodessa Paavon tokka kasvaa kolmeksikymmeneksi lukuporoksi, mikä on miltei puolet Joosepin seitsenkymmenpäisestä poroelosta. Sellainen herättää epäilyksiä ja kysymyksiä. Paavon ei tarvitse aloittaa hankkimalla vieraita poronvasoja omaan merkkiinsä, vaan hän saattaa merkata Joosepin vasoja itselleen sopivaksi katsomansa määrän.
Jooseppi välittää tavaraa koltille ja muille ohikulkijoille, hän viljelee perunaa ja pitää kahta lehmää. Silti Paavo vaurastuu nopeammassa tahdissa kuin Jooseppi. Lopulta välit huononevat siihen mittaan etteivät he enää juuri tapaa toisiaan muulloin kun sahtipannun äärellä.
Kohtalo puuttuu asiaan ja muuttaa Lutontörmän draaman tragediaksi samana vuonna kun Jooseppi täyttää kuusikymmentä ja Paavo kolmekymmentäviisi; tragediaksi joka jättää syvän ja pysyvän jäljen kairaan ja sen ihmisiin.

- Onpa Tilta tehnt mojovaa sahtia, Aimo sanoo ja hörppää mukista pitkän ryypyn.

Aimo Turunen on entinen rajavartija ja nykyinen pororenki, joka oleskelee Joosepissa väärtinä. Hän nostaa katseensa sahtisaavista ja näkee Paavon hiihtävän joen yli Raja-Joosepin kentälle päin. Kun Jooseppi näkee Paavon hänen ilmeensä synkistyy kahdesta syystä ja tämän tullessa paikalle hän kääntää selkänsä tälle. Aimo ja Tilta istuvat sahtisaavin äärellä ja Tilta tarjoaa siitä Paavolle, ojentaa hänelle täyden mukin.

- Saatan minä juoda, mutta en jää istumaan, minulla on sukset tervaamatta, Paavo sanoo, viipyy hetken ja hiihtää takaisin omalle puolelleen.

Aimoa harmittaa vanhahempana miehenä Paavon ja Joosepin huonot välit. Hänen istuessaan sahdin ääressä hänen mielensä herkistyy ja hän päättää hiihtää Paavon paikalle hänkin, ylipuhumaan tätä tulemaan miesten seuraan juttelemaan mukavia ja unohtamaan kalavelat. Puhumalla asiat selvitetään eikä paikkaamalla mökön turkkia, hän ajattelee. Tullessaan perille hän näkee Paavon nelinkontin lumessa, maassa palaa tervastuli mutta hän ei ole aloittanut suksien tervaamista. Paavo yökkää ja valittaa kovia vatsakipuja. Hän ei voi kivun takia ojentaa jalkojaan ja hän oksentaa tummaa limaa.

- Mikä hätänä? Aimo kysyy.
- Heikottaa, on Paavon vaisu vastaus eikä hän pysty tekemään selkoa tilanteesta.

Aimo vetää ahkion Paavon viereen, nostaa hänet siihen ja vetää joen yli Joosepin kentälle. Jooseppi ja Tilta ovat nähneet Aimon tulon ja ovat pirtin ovensuussa vastassa.

- Paavo on heikossa kunnossa, oksentaa ja kipristelee.
- Tuo sisälle, Tilta avaa pirtin oven selkoselleen, mutta Jooseppi sulkee sen.
- Ei tänne kylläkään tartte tuoda. Vie vaikka tuohon Heikin Kämppään, Jooseppi osoittaa kädellään mäelle.

Aimo vetää ahkion Paavoineen Heikin kämpän eteen ja kantaa tämän ritsille makaamaan. Paavo voihkii ja kipristelee. Häntä janottaa, mutta hän ei pysty nielemään janostaan huolimatta. Kuume on noussut ja hiki helmeilee hänen punakoilla kasvoillaan. Sitten hän menettää tajuntansa ja makaa veltosti liikkumattomana. Aimo ryhtyy lämmittämään kämppää, tekee tulen piisiin ja kantaa pilkkopuut sisään piisin viereen. Hänen on lähdettävä sovittuun poropaimeneen, mutta lupaa palata viimeistään kolmen päivän päästä. Sillä aikaa Tilta lupaa huolehtia Paavosta.
Paavo ei tule enää tajuihinsa vaan kuolee yön aikana. Nuori mies täysissä voimissaan on kohdannut kuoleman yllättävältä taholta. Se on hiipinyt hänen sisäänsä ja antanut kuoliniskun ilman ennakkovaroitusta. Hänen seitsemän vuotta kestänyt taistelunsa Joonaksen kanssa on päättynyt, sisäinen vihollinen on kaatanut hänet ja jättänyt Joosepin pystyyn.

- Sanovat vielä minun tappaneen, Jooseppi tuskailee.
- Mitä jos oletkin, Tilta tiuskaisee painiskellessaan tuntojensa ja kiintymyksensä kanssa.

Jossain välissä Jooseppi kävi tarkistamassa Paavon kämpän ja sieltähän se kultakello löytyi tyynyn alta.

Paavon kuolema on tullut Raja-Jooseppiin kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Heikki oli lähtenyt Raja-Joosepista elettyään siellä neljä vuotta. Paavo oli nyt poissa seitsemän yhdessäolovuoden jälkeen.

Tieto Paavon kuolemasta kulki huhujen saattelemana nopeasti Koilliskairasta Parkanoon. Paavon omaisuuden perivät sukulaiset huomasivat tämän varallisuuden siirtyvän nyt heille. Paavon veli Felix Lehtinen sai sisarustensa valtakirjat ja matkusti seurueineen pitkän matkan Raja-Jooseppiin perimään suvun saatavia. Jooseppi pyrki väistämään heidät matkustamalla Rovaniemelle, mutta he tulivat perässä ja siellä allekirjoitettiin sopimus maaliskuun viidentenä päivänä 1938. Paavon omaisuus luovutettiin Joosepille sovitulla kahdenkymmenen kahden tuhannen markan kauppahinnalla, josta suorituksesta Jooseppi antoi nyt kolmen kuukauden kuluttua maksettavaksi lankeavan 22000 markan suuruisen tunnusteen ja on omaisuus lopullisesti tuleva ostajan omaksi vasta kun edellämainittu vekseli on ostajan puolelta tullut täydellisesti lunastetuksi ja maksetuksi.

Tämän vekselin maksaminen vei Joosepin rahavarat.

Jooseppi joutui maksamaan isot rahat ja joutui lähtemään sitä varten pyytämään Moskulta lainaa. Mosku rahamiehenä kyllä auttoi kairan eläjiä, siihen he olivat luottaneet.

Kun Jooseppi palaa matkaltaan, makaa Tilta kuolleena pirtin nurkassa ritsillä.

- Kuka perkele on tämän tehnyt? Joosepin hädäksi muuttunut kirous kysyy. Mutta kukaan ei vastaa. Jooseppi katsoo vielä, että kello on paikoillaan.
Miten hän tästä eteenpäin? Hän sanoi itselleen sen mitä muutama minuutti sitten ei tiennyt tietävänsä, eikä vieläkään virallisesti tiennyt.
Hän kaipaa jotakin sanomaa tai ohjetta elämän jatkamista varten.

Eletään kevättalvea vuonna 1946. Sodan jäljiltä löytyy Joosepin koko poroelosta enää vain neljä päätä. Muut porot ovat päätyneet taistelevien sotajoukkojen patoihin. Sota on karkottanut ja hävittänyt kaikki isot vaeltajat; karhut, ahmat, sudet, hirvet ja isot metsälinnut ovat paenneet kaiken tuhoavaa ihmispetoa. Tänäkin keväänä ovat silt vesilinnut saapuneet Pohjolaan, laskeutuneet Luton lammille ja järvien jäille kuten aina ennenkin, mutta vanhuus, masennus ja huono ruumiillinen kunto eivät salli Joosepille metsästysonnea. Kala on jään alla eikä Joosepista ole enää juomusten laittajaksi. Entinen hyvinvointi on tipotiessään.
Joosepista ei ole viemään kelloa kaniin. Missä on entinen voima, missä on miehekäs ryhti. Ja missä on entinen hyvinvoiva Raja-Jooseppi? Rakennuksista ovat enää jäljellä ensikämppä, navetta, heinälato, sauna ja Heikin kämppä, mutta aitan ja vastavalmistuneen uudisrakennuksen venäläiset olivat sota-aikana siirtäneet omalle puolelleen korsuksi.
Jooseppi katselee lahoavia rakennuksia, omien kättensä töitä. - Mutta kissanhirttopaalu on vielä pystyssä, hän naurahtaa.

Kentällä aurinko lämmittää toukokuisia hangenrippeitä. Rajavartija tulee näkyviin metsän reunasta ja hiihtelee hitaasti kevätauringongosta nautiskellen Joosepin kentälle. Rajavartijalla on reppu selässään.
Lääkintäkersantti Naukkarinen on Joosepin vanha tuttu. Hän on tällä kertaa tullut tuomaan kapteeni Innolan terveisiä. Rajavartiostoon on kantautunut huhu että Jooseppi on sairaana. Naukkarinen tuli tuomaan lääkkeitä, jos ovat tarpeen ja samalla vähän syötävää. Aspiriinitabletit Jooseppi jättää piisin ranssille, mutta ruoka on tervetullut nälän lievittäjä. Armeijan vanikkaa, voita päällä, ja lihaa pureskellen Jooseppi kertoo olostaan. He istuskelevat vastakkain pöydän ääressä ja ryyppäävät rajavartijan tuomista kahvijauhoista keitettyä kuumaa.
- Vanhuus se vain verottaa omaansa, Jooseppi puhelee ja Naukkarinen kuuntelee aikansa, nostaa tyhjän repun selkäänsä ja poistuessaan valittaa kiireitään.

On toukokuun kymmenes päivä vuonna 1946. Aamu on kirkas kun Oskari ajaa poroillaan Raja-Joosepin ohi. Hän tulee Kattajärven suunnasta matkalla sukuloimaan Suonikylään. Hän on kiireinen eikä jouda nyt jäämään Joosepin kanssa puhelemaan. He sopivat siitä, että Oskari pysähtyy paluumatkallaan Raja-Jooseppiin pitemmäksi aikaa. Hän arvelee palaavansa kolmen päivän päästä.
Oskarin palatessa Jooseppi makaa kuolleena sängyssään kultakello kädestä tipahtaneena. Oskari ottaa kellon ja lähtee ilmoittamaan asiasta viranomaisille. Dokumenttien puute on tarjonnut mahdollisuuden runsaisiin mielikuvituksellisiin sepustuksiin. Suupuheet ovat ajan mittaan aina enenevässä määrin irronneet kohteistaan omiksi tarinoikseen.
Joosepillakin oli oma lusikkansa sopassa. Hän ei juurikaan puhunut henkilökohtaisista asioistaan eikä sanaakaan menneisyydestään. Joskus humalapäissään hän innostui esittelemään kelloaan, mutta useimmiten hän ei tästä edes puhunut, vaan pysytteli puheissaan arkipäivän asioissa. Sellainen käyttäytyminen on antanut ihmisille aihetta lisätä Joosepin persoonan ympärille omia tarinoitaan.
Hänestä on kirjoitettu monenlaista. Jotkut haukkuvat häntä varkaaksi, jotkut taas ovat kirjoittaneet hänestä ylistävään, jotkut jopa suorastaan ihannoivaan sävyyn. Paikkakuntalaiset pitivät häntä tavallisena köyhänä, ja virkavallan piirit tekivät hänestä "metsärosvon".

Jooseppi oli ollut lyhyen ajan Ivalon Sotajoen kultamailla kultaa huuhtomassa.
Runsaat 3o km pitkä Sotajoki sivupuroineen on kultapitoisin Ivalonjoen eteläisistä sivujoista. Sotajoen suulla Ivalonjoen vastarannalla mainitaan kultaryntäyksen alkuvuosina sijainneen kapakan sekä välivaraston Kyrön kylästä Kultalaan kuljettaville tavaroille.
Tarinan mukaan Sotajoen terassien päällä olevan kultapaikan keksi poliisin vaimo Taava Suopanki, joka oli nimismies Nordlingin kaivospiirissä kokkina. Hän oli ottanut ylhäältä hiekkaa kuuratakseen puuropadan puhtaaksi. Hangattuaan pataa aikansa hän havaitsi hiekan seassa kultahippuja. Jo tätä ennen eli 1870-luvulla Sotajoen suun molemmin puolin sijainnut Tallgrenin kaivospiiri tuotti yli 30 kg kultaa.
Padan pohjalta löydetyt kultahiput johtivat työt korkean rantaterassin päällä olevalle kuivalle kankaalle.
Sotajoen koskea ryhdyttiin patoamaan, jotta ylös kaivettuihin ojiin voitiin nostaa vettä. Ja taas kävi niin kuin monissa muissa Lapin kullan tarinoissa: pato murtui juuri kun se oltiin saamassa valmiiksi.
Sotajoen suu oli laajamittaisten etsintätöiden kohteena vuosisadan vaihteen tienoilla, jolloin alueella Prospektor-yhtiön työmaita. Näiltä ajoilta lienee peräisin Ivalojoen eteläisellä rantapenkereellä noin puolen kilometrin päässä Sotajoesta itään sijaitseva osittain luhistunut suuri kultakämppä.

Elettiin vuotta 1915. Kukaan ei tarkkaan tiennyt millaisista oloista Jooseppi oli lähtöisin mutta eipä tiedetty Tiltastakaan. Elämä oli kuljettanut heitä molempia haaksirikkojen läpi ja heittänyt heidät tähän rantaan, Sotajoen kultamaille, sytyttänyt heihin kiihkeän halun päästä yhteen ja omiin oloihinsa.

Jo kolme vuotta aiemminkin, eli vuonna 1912 Jooseppi ja Tilta olivat lähteneet yhdessä pois samoilta kultamailta. Silloinkin miesten palatessa omalta valtaukseltaan lapio- ja vaskoolitöistä oli Kultalan kämppä tyhjillään ja kullanhuuhtojat joutuneet itse valmistamaan ruokansa. Tiltan ja Joosepin paikat pöydässä olivat tyhjät, ja niin oli myös Joosepin valtauksen viereisen valtaajan paikka. Ei silloinkaan oltu turhia kysytty eikä ihmetelty, sillä eri puolilta Suomea tähän paikkaan tulleet miehet olivat tottuneet elämän äkkimuutoksiin ilman selityksiä, ja siihen että kukin kulki omia teitään keneltäkään kysymättä.
Erään tarinan mukaan Joosepin kullankaivajakaveri oli löydetty kuolleena kämpästään 12. päivä syyskuuta 1912. Hän oli vetänyt illalla peiton korvilleen ja nukahtanut niinkuin tuhansia kertoja ennenkin kämpässään. Kaveri oli poistunut kultamailta aivan samalla tavalla kuin oli siellä elänytkin: hiljaa ja kenenkään huomaamatta, sulautuen siihen luonnon kokonaisuuteen, syysheleään ruskaan, johon hän yhtenä pienenä osasena kuului.
Kaveri oli jättänyt jälkeen monia huhuja ja tarinoita. Hänen kämpästään löydettiin vain vähän kultaa ja kaikkien laskelmien mukaan hän oli kerännyt kultaa itselleen kilokaupalla jo silloin, kun oli muiden kanssa porukoissa. Kaveri oli elänyt hyvin säästeliäästi, joten kultaa hänen epäiltiin kätkeneen johonkin kämppänsä lähiympäristöön. Kullankaivajain Liitto tutki 1980-luvulla kämpän ja sen ympäristön. Samoin tekivät kaverin sukulaiset. Kätkettyä kulta-aarretta ei löydetty. Kymmenet, ehkäpä useammatkin ovat kultaa hakeneet Miessin ja Kaarreojan maisemista, mutta aarre jäänee sinne, mihin kuuluukin: tarinoihin. Tästä eteenpäin aarteesta ei ole minkäänlaista dokumentoitua tietoa.
Yhden tarinan mukaan Jooseppi olisi vieraillut kaverin luona ja halunnut ostaa noin gramman kultahipun. Jaska olisi kaivanut palttoonsa taskusta kultapullon, mutta olisi todennut ettei siellä ollut riittävän kookasta hippua. Aikansa muita puheltuaan tai pikemminkin lyhytsanaisesti vastailtuaan, hän olisi kadonnut asioilleen ulkorakennuksen taakse. Palattuaan takaisin olisi taas jatkettu juttelua, kunnes Jaska olisi äkkiä muistanut, että taskun pohjalla olikin vielä yksi kultapullo, jonka hän oli "unohtanut".
Nyt Jooseppi tiesi Jaskan kultakätköpaikan ainakin suurinpiirtein.

Historiallisesta kohteestaan irronneet suupuheet ovat muokanneet Joosepin muiston moneksi toisistaan poikkeavaksi tarinaksi, joissa on hyvin vähän tai ei lainkaan todenperäisyyttä. Näissä tarinoissa Joosepista on tullut lainsuojaton menneisyyden henkilö, johon on sijoitettu monenmoisia Jerry Cotton-tarinoita. Joosepista on tullut miesten maailmassa suosittu legenda leiritulilla ja vartioasemilla. Nuoret Joukahaiset ovat halunneet laulaa Väinämöisen suohon ja ajan oloon yhä painavammat punnukset on siirretty vaakapupista toiseen. Vuosien mittaan Joosepin tarinat ovat saaneet aina vain rosvomaisempia piirteitä.
On mm. väitetty, että Tilta olisi ostettu toiselta kullankaivajalta kilolla kultaa. Tiedä häntä.

Omalta kohdalta en ole voinut tuntea Jooseppia henkilökohtaisesti.
Romaanissani olen pyrkinyt esittämään Joosepin henkilökuvan kirjailijan fiktioihin ja tutkikan ihmismieleen nojautuen. Olen tutustunut saatavilla olevaan Jooseppia koskevaan kirjalliseen aineistoon ja haastatellut ainakin yhtä, jonka isänisä oli Joosepin veli. Itse pidän Joosepin henkilöä ja elämää traagisina, ja ne ovat kiinnostaneet minua lähinnä siitä syystä miten hän on yrittänyt ratkaista elämässä kohtaamiansa karikoita.
Joku toinen kuin Jooseppi olisi samoista lähtökohdista voinut valita toisenlaisen viitekehyksen hakiessaan ratkaisuja samankaltaisille elämänkysymyksille. Mutta Jooseppi valitsi näin.
Todellisuus on tosiaankin paljon satua ihmeellisempi.
Kerran kun oli sen verran syyspuolta, että nuotion kelta jo näkyi ja Tilta keitteli puolanlehtisajakkaa Joosepin istuskellessa verkon puikkareita vuolemassa, Tilta tokaisi, miten lie mileensä tullut, että
- mihin sinäkin joutunet kun aika jättää?
- Jaa minä? - Lienen liian kehno taivaaseen ja saattaa niinkin olla, että pitävät porttimiehet liian hyvänä helvettiin.
- Mikä sinä haluaisit olla, jos eivät huoli, vaan takasin lähettävät?
- Vaikkapa kuukkeli. Ei tee pahaa kenellekään, vaikka on vähän varas. Mutta eihän se sitä ymmärrä, ettei toisen omaa saisi ottaa.

Joskus sentään tälläkin törmällä sattui vaikkapa mitä. Ja mikä käytännössä on mahdotonta, muuttuu hyvässä tarinassa mahdolliseksi.

Maailma puhuu järjestä, tahdosta ja tunteesta, puhuu paljon älystä, ajatuksista ja raukkaudesta, jopa luonteesta. Mikä on luonne? Kuviteltu rakennelma, päämääräksi piirusteltu harha. Itsensä ja toisten pettäminen näyttelemällä. Perimys, ympäristö ja elämän tapahtumat leipovat ja vatkaavat ihmiskurjaa, riepottavat milloin mihinkin suuntaan, vailla kaikkea lainmukaisuutta, joka on toiveajattelun keksintö. Ihminen kuvittelee tärkeydessässänsä olevansa joku. Vähät ovat ajatukset, väärin on niitä ihmiskuvaukselta vaatia. Ei, lukija raukka, ole sinuakaan suuresti rakennettu. Elämä on Luoja, jonka piirustuksia pitkin yrität piiperrellä, muka muokatakin niitä. Häpeä ja kokeile elää terveesti, rohkeasti ja myönteisesti takertumatta pieniin merkityksettömiin pikkuseikkoihin, silloin pohja jalkosesi alla lujittuu ja levenee.

Vuonna 1915 Jooseppi muutti asumaan Tiltan kanssa pysyvästi yhteen Luttojoelle Raja-Jooseppiin, silloiseen Rajaniemeen.

Vasta nyt Tiltan ja Paavon kuoleman jälkeen Joonaksella oli innostusta paneutua henkisiin asioihin. Hän alkoi miettiä, että mitä Konfutse olisi tästä kaikesta sanonut?

Etusivu